27/11-2016.
Ekku Mattila.
Aikamatkaaja.
Noin vuonna 1958, olin 12 vuotias ja sahasin vahingossa oikeaan ranteeseeni. Olin pienimässä polttopuita ns akkain tavalla, jossa iso kaarisaha pannaan maata vasten, terä ylöspäin , halosta pidetään kummastakin päästä kiinni ja puuta hinkataan terää vasten..........siis aika hyvä konsti.
Juu.
Mutta.....yksi koivuhalko oli sellainen känkkäränkkä.Oksankohtia liikaa eikä sentakia meinannut mennä millään poikki. Kun sitä voimalla painoin sahan terää vasten terä meni poikki ja iskin oikean ranteeni retajavaan terän palaan.
Voi että miten säikähdin. Tunsin polttavaninhottavan kivun ja samalla hetkellä näin miten ranteestani alkoi purkautumaan tavattomasti punaista verta. Sitä suorastaan pulppusi .Tipahteli suurina pisaroina liiterin sahanpurulle .Melkein loiskeen korvissani kuulin.
Plitsp...plitsp.....plitsp....
Liiterin seinällä naulassa roikkui isäni flanellinen aluspaita. Hädissäni sen kieroin oikean ranteeni ympärille ja kovaa haipakkaa tupaa kohden. Kohta paita oli verestä punainen. Voi voi.
Verestä punainen.
Tuvassa ei ollut ketään, jota ihmettelin kovasti. Menin maata vanhempieni parisänkyyn ja yhä muistan kumman maun suussani.Sellainen jännän makea maku. Kuin jotakin metallista.
Maatessani tunsin miten huone alkoi pyörimään silmissäni.Kierto oli oikealta vasemmalle , hitaasti mutta koko ajan nopeutuen.Olin kuin hyrrän keskellä.
Sitten silmissäni alkoi valo katoamaan. Kaikki muuttui ensin tummaksi, edellenkin tummemmaksi ja lopulta maailma oli pikimusta. Olin sen keskellä.Paikassa ei mitään.
Ei mitään.
Yhtäkkiä korvissani alkoi kuulumaan niinkuin hiljaista sähkömoottorin ääntä. Se voimistui portaattomasti , koko ajan kovemmin, koko ajan kovemmin , mutta se ei koskenut korviini ollenkaan. Vähän niinkuin nykyisten palosireenien tapaan...uuuuuUUUUUUuuuuUUUUU...
Äänen ollessa kaikkien kovimmalla huomasin olevani katon rajassa, sängyn yläpuolella , noin 2,5 metrin korkeudessa. Allani näin vuoteen ja siinä makaavan nuoren pojan. Ihmettelin miten kalpea hän oli , aivan vitivalkoinen kasvoiltaan , silmät kiinni , suu hiukan raollaan.
Ja yhtäkkiä tunnistin hänet.
Siinä makasin minä itse.
Minä itse.
Jatkuu...
Ekku Mattila.
Ekku Mattila.
Aikamatkaaja.
Noin vuonna 1958, olin 12 vuotias ja sahasin vahingossa oikeaan ranteeseeni. Olin pienimässä polttopuita ns akkain tavalla, jossa iso kaarisaha pannaan maata vasten, terä ylöspäin , halosta pidetään kummastakin päästä kiinni ja puuta hinkataan terää vasten..........siis aika hyvä konsti.
Juu.
Mutta.....yksi koivuhalko oli sellainen känkkäränkkä.Oksankohtia liikaa eikä sentakia meinannut mennä millään poikki. Kun sitä voimalla painoin sahan terää vasten terä meni poikki ja iskin oikean ranteeni retajavaan terän palaan.
Voi että miten säikähdin. Tunsin polttavaninhottavan kivun ja samalla hetkellä näin miten ranteestani alkoi purkautumaan tavattomasti punaista verta. Sitä suorastaan pulppusi .Tipahteli suurina pisaroina liiterin sahanpurulle .Melkein loiskeen korvissani kuulin.
Plitsp...plitsp.....plitsp....
Liiterin seinällä naulassa roikkui isäni flanellinen aluspaita. Hädissäni sen kieroin oikean ranteeni ympärille ja kovaa haipakkaa tupaa kohden. Kohta paita oli verestä punainen. Voi voi.
Verestä punainen.
Tuvassa ei ollut ketään, jota ihmettelin kovasti. Menin maata vanhempieni parisänkyyn ja yhä muistan kumman maun suussani.Sellainen jännän makea maku. Kuin jotakin metallista.
Maatessani tunsin miten huone alkoi pyörimään silmissäni.Kierto oli oikealta vasemmalle , hitaasti mutta koko ajan nopeutuen.Olin kuin hyrrän keskellä.
Sitten silmissäni alkoi valo katoamaan. Kaikki muuttui ensin tummaksi, edellenkin tummemmaksi ja lopulta maailma oli pikimusta. Olin sen keskellä.Paikassa ei mitään.
Ei mitään.
Yhtäkkiä korvissani alkoi kuulumaan niinkuin hiljaista sähkömoottorin ääntä. Se voimistui portaattomasti , koko ajan kovemmin, koko ajan kovemmin , mutta se ei koskenut korviini ollenkaan. Vähän niinkuin nykyisten palosireenien tapaan...uuuuuUUUUUUuuuuUUUUU...
Äänen ollessa kaikkien kovimmalla huomasin olevani katon rajassa, sängyn yläpuolella , noin 2,5 metrin korkeudessa. Allani näin vuoteen ja siinä makaavan nuoren pojan. Ihmettelin miten kalpea hän oli , aivan vitivalkoinen kasvoiltaan , silmät kiinni , suu hiukan raollaan.
Ja yhtäkkiä tunnistin hänet.
Siinä makasin minä itse.
Minä itse.
Jatkuu...
Ekku Mattila.