10/3-2017.
Ekku Mattila
Aikamatkaaja.
Tosijuttu tämäkin...
1956 yksi senaikainen Englantilainen turisti, sanotaan häntä vaikka Joniksi kääppäili Kiinassa lähellä Dalai Laman pyhää temppeliä Lhasaa.
Oli kesän loppupuoli jolloin esim vilja ja muut hedelmät olivat kypsyneet , myös viikunatkin. Joni nappasi siinä kävellessään muutaman viikunan reppuunsa ja jatkoi matkaansa. Hänen eteensä tuli aika vuolas joki , jonka toisella puolella näkyi hienoja puita, pensaita sekä muuta kasvillisuutta mutta joki esti tehokkaasti toiselle puolen pääsyn.
Mutta kuinka ollakaan, aivankuin tyhjästä Jonin eteen ilmestyi kapea köysisilta ja eikun siitä ylitse kävelemään. Paikka oli kuten paratiisi, kertoi hän myöhemmin. Värikkäitä puita, kasveja, kaikkinaisia ihanan värisiä kukkia ja ilmassa lentelivät värikkäät linnut. Puro solisi jossakin ja aurinko paistoi taivaan täydeltä.
Jonin ihmeeksi myös ihmisiä siellä oli. Pienikokoisia hienoissa vaatteissa,pitkät hiukset jokaisella,jaloissaan kullanväriset mokkasiinit, naisilla loistavat silkkiasusteet , hymyileviä kasvoja, kummaa kieltä he puhuivat . Ruokaakin tarjottiin. Maukasta salaattia, lehtimuhennosta, outoja hedelmiä, kaarnan tyyppistä leipää joka maistui riisille ja juomana kuplivaa nestettä. Sen nimi oli zoda, Joni muisti myöhemmin.
Hänen mukaansa aikaa kului korkeintaan tunnin/toista ja kiitti heitä sekä takaisin lähteä ajatteli. Joku antoi Jonin käteen hopeanvärisen kuin lautasen , kämmenen kokoisen jossa outoja kirjaimia sekä kuvioita. Vain kolmion muotoisen piirroksen hän lautasessa muisti.
Riippusiltaa takaisin Joni palasi ja ihmetteli miten ilma oli kylmäksi muuttunut , lunta oli siellä täällä , tuuli tuiversi , puut olivat lehtensä pudottaneet. Niin hän takaisin kylään käveli . Ihmiset ihmettelivät ja puhuivat kiihkeästi. Häntä oltiin etsitty monta viikkoa jo. Luultiin kokonaan kadonneeksi. Jäätyneen matkan varrelle.
Jatkuuu....
Ekku Mattila.
Ekku Mattila
Aikamatkaaja.
Tosijuttu tämäkin...
1956 yksi senaikainen Englantilainen turisti, sanotaan häntä vaikka Joniksi kääppäili Kiinassa lähellä Dalai Laman pyhää temppeliä Lhasaa.
Oli kesän loppupuoli jolloin esim vilja ja muut hedelmät olivat kypsyneet , myös viikunatkin. Joni nappasi siinä kävellessään muutaman viikunan reppuunsa ja jatkoi matkaansa. Hänen eteensä tuli aika vuolas joki , jonka toisella puolella näkyi hienoja puita, pensaita sekä muuta kasvillisuutta mutta joki esti tehokkaasti toiselle puolen pääsyn.
Mutta kuinka ollakaan, aivankuin tyhjästä Jonin eteen ilmestyi kapea köysisilta ja eikun siitä ylitse kävelemään. Paikka oli kuten paratiisi, kertoi hän myöhemmin. Värikkäitä puita, kasveja, kaikkinaisia ihanan värisiä kukkia ja ilmassa lentelivät värikkäät linnut. Puro solisi jossakin ja aurinko paistoi taivaan täydeltä.
Jonin ihmeeksi myös ihmisiä siellä oli. Pienikokoisia hienoissa vaatteissa,pitkät hiukset jokaisella,jaloissaan kullanväriset mokkasiinit, naisilla loistavat silkkiasusteet , hymyileviä kasvoja, kummaa kieltä he puhuivat . Ruokaakin tarjottiin. Maukasta salaattia, lehtimuhennosta, outoja hedelmiä, kaarnan tyyppistä leipää joka maistui riisille ja juomana kuplivaa nestettä. Sen nimi oli zoda, Joni muisti myöhemmin.
Hänen mukaansa aikaa kului korkeintaan tunnin/toista ja kiitti heitä sekä takaisin lähteä ajatteli. Joku antoi Jonin käteen hopeanvärisen kuin lautasen , kämmenen kokoisen jossa outoja kirjaimia sekä kuvioita. Vain kolmion muotoisen piirroksen hän lautasessa muisti.
Riippusiltaa takaisin Joni palasi ja ihmetteli miten ilma oli kylmäksi muuttunut , lunta oli siellä täällä , tuuli tuiversi , puut olivat lehtensä pudottaneet. Niin hän takaisin kylään käveli . Ihmiset ihmettelivät ja puhuivat kiihkeästi. Häntä oltiin etsitty monta viikkoa jo. Luultiin kokonaan kadonneeksi. Jäätyneen matkan varrelle.
Jatkuuu....
Ekku Mattila.
