27/11-2016.
Ekku Mattila.
Aikamatkaaja.
Jatkoa....
Vuoteessa makasin minä itse.
Muutaman sekunnin päästä näin miten jalkopäähäni avautui pyöreä oven tapainen aukko. Se suureni hitaasti ja enimmillään oli noin kaksi metrinen. Minusta 2-3 metrin päässä.
Aukko ikäänkuin syntyi tyhjästä, loistaen aluksi sinertävää hohdetta, mutta muuttuen hienon kirkkaan siniseksi.
Sitten se kirkastui. Loisti auringon lailla. Samaa kirkkautta ei ole tässä maailmassa.Hohde oli tavaton, säteillen kummaa hohdetta.Lainkaan silmiäni ärsyttämästä. Kirkkaus ei ollut tästä maailmasta...
Ja sitten näin avonaisen tunnelin. Se ikäänkuin kaartui lievästi, nyt vasemmalta oikealle .
Kutsuvasti se hohti.Tule tänne nuoripoika. Tänne, tänne. Tule tänne. Täällä on kotisi. Tule nyt...tule nyt.
Tule nyt.
Tajusin liikkuvani hitaasti siihen kirkkaaseen tunneliin. Jalat edellä, rauhallisesti.Jalat edellä. Olin noin puolet vartalon mitastani tunnelin sisällä, kun havahduin Äitini hätäiseen ääneen..
"Herranen aika....mitä on tapahtunut...??...mitä on tapahtunut ?".
"Mitä..mitä.."....Äitini mua retuutti hartioistani....mitä nyt?.
Ja heräsin. Tajusin makaavani vanhempieni vuoteella. Oikea ranne verisen flanellipaidan peittämänä. Veri oli melkein jo kuivunut paitaan kiinni. Sängyn peittokin oli veressä. Sotku oli aikamoinen. Kuin teurastamolla ikään. Huh.
Sitten kovaa kyyttiä Voltin kansakoululle. Siellä asusteli Diakonissa , vähän niinkuin sairaanhoitaja ikään...rokotuspiikkejä enimmäkseen meihin kersoihin tökki. Hänelle oikeaa rannettani näyttämään.......ja jollakin "karhunlangalla" haavan neuloi. Eikä yhtään tuntunut. Oli edelleenkin puutunut ranne. Kanfreritippoja (sydänlääkettä) haavaan tiputteli, valkoinen rätti päälle kietoi ja taas äiteen polkupyörän tarakalla takaisin kotiini.
Yhä edelleenkin oikeassa ranteessani on arpi. Puhkesiko valtimo?
Missä olin?
Katonrajassa....killumassa. Matkalla kuolon laaksoon.? Ilman Äitiäni olisinko kuollut ?
Siitä elämästä. Kuollut.
Outoa. Vai mitä?
Ekku Mattila.
Ekku Mattila.
Aikamatkaaja.
Jatkoa....
Vuoteessa makasin minä itse.
Muutaman sekunnin päästä näin miten jalkopäähäni avautui pyöreä oven tapainen aukko. Se suureni hitaasti ja enimmillään oli noin kaksi metrinen. Minusta 2-3 metrin päässä.
Aukko ikäänkuin syntyi tyhjästä, loistaen aluksi sinertävää hohdetta, mutta muuttuen hienon kirkkaan siniseksi.
Sitten se kirkastui. Loisti auringon lailla. Samaa kirkkautta ei ole tässä maailmassa.Hohde oli tavaton, säteillen kummaa hohdetta.Lainkaan silmiäni ärsyttämästä. Kirkkaus ei ollut tästä maailmasta...
Ja sitten näin avonaisen tunnelin. Se ikäänkuin kaartui lievästi, nyt vasemmalta oikealle .
Kutsuvasti se hohti.Tule tänne nuoripoika. Tänne, tänne. Tule tänne. Täällä on kotisi. Tule nyt...tule nyt.
Tule nyt.
Tajusin liikkuvani hitaasti siihen kirkkaaseen tunneliin. Jalat edellä, rauhallisesti.Jalat edellä. Olin noin puolet vartalon mitastani tunnelin sisällä, kun havahduin Äitini hätäiseen ääneen..
"Herranen aika....mitä on tapahtunut...??...mitä on tapahtunut ?".
"Mitä..mitä.."....Äitini mua retuutti hartioistani....mitä nyt?.
Ja heräsin. Tajusin makaavani vanhempieni vuoteella. Oikea ranne verisen flanellipaidan peittämänä. Veri oli melkein jo kuivunut paitaan kiinni. Sängyn peittokin oli veressä. Sotku oli aikamoinen. Kuin teurastamolla ikään. Huh.
Sitten kovaa kyyttiä Voltin kansakoululle. Siellä asusteli Diakonissa , vähän niinkuin sairaanhoitaja ikään...rokotuspiikkejä enimmäkseen meihin kersoihin tökki. Hänelle oikeaa rannettani näyttämään.......ja jollakin "karhunlangalla" haavan neuloi. Eikä yhtään tuntunut. Oli edelleenkin puutunut ranne. Kanfreritippoja (sydänlääkettä) haavaan tiputteli, valkoinen rätti päälle kietoi ja taas äiteen polkupyörän tarakalla takaisin kotiini.
Yhä edelleenkin oikeassa ranteessani on arpi. Puhkesiko valtimo?
Missä olin?
Katonrajassa....killumassa. Matkalla kuolon laaksoon.? Ilman Äitiäni olisinko kuollut ?
Siitä elämästä. Kuollut.
Outoa. Vai mitä?
Ekku Mattila.
