17/4- 2012.
Ekku Mattila
Oli kevät Huhtikuun puoliväli ja paikka Lapuanjoki kotini kohdalla.
Oltiin Paavo veljeni kanssa jo kotvan ajan lasketelleet vanerinpaloilla joen törmää alas ja hauskaa oli.
Joen törmä siinä kohdalla oli ja on yhä noin 6 metriä korkea ja loivuus noin 45 astetta.
Siitä sai hyvät kyydit ja monta kertaa laskimme melkein puoliväliin jokea.
Paavo laski minua edellä ja hetken päästä tulin tukka hulmuten perässä,mutta veljeäni ei näkynyt missään.
ihmettelin sitä hetken aikaa ,kun äkkiä kuulin kuten maan alta avunhuutoja,sekä kiljumista.Huomasin äänien
kuuluvan sellaisesta railosta,joka oli syntynyt kun keväinen vesi oli vääntänyt joen toisen reunan ylös ja lumi sen sitten peittänyt. Kurkistin avonaiseen railoon jossa kuului voimakkaan veden solinaa,sekä veljeni kovaa kiljumista.
Paavo oli luistamassa veden vietämäksi ja piti jään reunasta enää yhdellä kädellä kiinni.
Tartuin nopeasti veljeäni hiuksista kiinni,sillä ne oli ainoa paikka mistä nostaa hänet. Sain kun sainkin hänet ylös railosta,retuutin ylös rantatörmälle ja jumalatoonta vauhtia kotiin asiasta kertomaa. Paavo ei pystynyt juoksemaan kun noin puoliväliin,koska pakkasta oli noin 20 astetta, ja vaatteensa jäätyi koppuraksi.
Arvakkaapa vanhempieni ilmeitä,kun huusin tuvassa,että Paavo on avannossa,,,.
En ole kenenkään nähnyt rientävän niin lujaa kun Isäni juostessaan jokea kohden...
Onneksi kävi hyvin,,,,,sillä Paavon ollessa Kyproksella rauhanturvaajana vuonna 1970 hän vuorostaan pelasti Amerikkalaisen Professorimiehen hukkumasta ja siitä Paavo sai hengenpelastusmitalinkin. Eiks elämä olekin aika kummallista....??ja me siinä mukana....
Jep.
Ekku Mattila
