25/12-2021.
Ekku Mattila.
Nasiiri.
Aikamatkaaja.
Clairvoyant.
¤¤¤¤
Vaikka olen tästäkin asiasta/kokemuksestani jo monta kertaa kirjoittanut blogissani, mutta koska siinä on sivuja jo noin 6500 niin aika moni kertomukseni katoaa sinne . Siis:
Olin noin 8 vuatias, (1954) oli kesä , yö ja olin nukkumassa huoneessani Alahärmän kunnassa. Muistan miten heräsin kummalliseen tunteeseen, minua oudosti huimasi, oksetti sekä pelotti valtavasti.Tunsin miten, varsinkin käsivarteni alkoivat puutumaan , niitä ikäänkuin kutitti, säkennöitti sekä tuntuivat painavan niin paljon etten pystynyt niitä lainkaan liikuttamaan. Olin oudolla tavalla kuten painavan betonin sisällä, siihen sulautettu , osana sitä.
...kun....näin/tunsin että menen ulos pihalle, sen keskellä oli paksu kuten puhelintolpan tyylinen "kanto, noin vajaa kaksi metriä korkuinen, metrin/toista leveä ja samassa tajusin olevani sen kannon huipulla, kaksin käsin siitä/jostakin kiinni pitäen.
Äkkiä näin tutun kotipihani Lapuan joen rannan, sen yltä katsoen, korkealta puiden yläpuolelta ja nousin koko ajan ylemmäksi. Kauhukseni näin miten Lapuan joki alkoi kapenemaan, koko ajan kapenemaan , se muuttui kuin ohkaiseksi nauhaksi ja hävisi kokonaan. Minä pidin siitä "kannosta" kiinni kaikin voimin enka uskaltanut alaspäin katsella. Kun sen tein näin allani ison pyöreän jättipallon, jossa oli kaikenlaisia viivoja/,kiemuroita, jotakin ja tajusin sen olevan maapallon. Hetken kuluttua se pieneni yhä ja oli potkupallon kokoa, sitten ison omenan ja kohta sekin hävisi jonnekin.....ja minua oksetti valtavasti.
Muistan miten se "kanto" alkoi heilumaan puolelta toiselle, hitaasti ensin, mutta sitten yhä laajemassa kaaressa, eestaas..eestaas ja luulin että se "kanto" katkeaa ja putoan . Ja voi tavaton kun minua oksetti niin....Jossakin vaiheessa, tuntui kuin tuntien päästä huomasin olevani omassa sängyssäni , yhä huimausta/oksennusta tuntien, kehoni painavana kun lyijjy. Ihmettelin miten molemmat käteni, kyynärpäistä sormiin olivat paisuneet ja niistä säteili ikäänkuin jännää loistavaa, vihertävää valoa, säteiden tapaan.
Vielä samana päivänä kertoin vanhemmilleni "reissustani" kannon kyytissä ja Äitee sanoi sen unta vain olleen. Muistan että leikin monta päivää sormistani tulevilla valonsäteillä, mutta siitä en muille kertonut. Käteni, erityisesti kämmenet sekä sormeni olivat paisuksissa pitkään ja tykyttivät jännästi yhä. Siis:
Jälkeenpäin, kun kasvoin"isoksi" tajusin olleeeni, kenties ufon kyytissä ja samanlaisia kertomuksia on maailma täynnä. Voisi sanoa ja sen sanonkin, että tuo "ufo-humanoidi" - kiinnostus on minulla ollut edelleenkin, tähän päivän saakka ja jatkuu yhä.
Ekku Mattila.
